Muuriankkuri digilehti, jatkoa syyskirjeeseen

Myönnetyt Muuriankkurilaatat nro 13 ja 14 on luovutettu

Muuriankkuri-laatta numero 13 luovutettiin Pikkupalatsi Oy:n  Päivi Korkeelle 17.9.2021 tunnustuksena työstä Pikkupalatsin rakennuksen suojelun ja kunnossapidon hyväksi. Pikkupalatsin uusin kunnostus valmistui 2020, ja siitä on kerrottu Muuriankkurissa 1/2021. Kuvassa Päivi Korkee kädessään laatta ja ympärillään Tuki ry:n hallitus Pikkupalatsin salissa.

Muuriankkuri-laatta numero 14 luovutettiin Kotkaniemi- säätiölle

Luovutus tapahtui Kotkaniemen huolella ja asiantuntemuksella kunnostetun päärakennuksen pihalla yhdistyksemme kesäretken yhteydessä 5.8.2021. Myöntämisen perusteluna oli säätiön tekemä työ P. E. Svinhufvudin kotitalon säilyttämiseksi sekä presidentin elämäntyön tunnetuksi tekemiseksi.
Kuvassa yhdistyksemme jäsenet Leena Eerola, Jussi Heinämies ja Liisa Larjamo ojentamassa laattaa Kotkaniemi-säätiön puheenjohtajalle Matti Hirvikalliolle (oik.)

Tapettien ja lattiapäällysteiden entisöinneissä oltiin Kotkaniemessä tarkkoja. Esimerkiksi työhuoneeseen, saliin ja verantahuoneeseen teetettiin tapetit Pihgren & Ritolan tapettitehtaassa ja samanlaisella painokoneella kuin aikaisemmin.

Kaakkois-Suomi esittäytyi – kesäretki Luumäelle ja Lappeenrantaan 

Yhdistyksemme kesäretkelle 5.8.2021 uskaltautui kourallinen osanottajia pandemian takia. Turvajärjestelyt toimivat hyvin ja kohteisiin tutustuttiin asiantuntevien oppaiden johdolla. 

Kotkaniemen historiaa, peruskorjaus ja puutarhan ennallistaminen 

Ensimmäinen tutustumiskohde oli Luumäellä sijaitseva presidentti P.E.Svinhufvudin, ”Ukko-Pekan” (1861-1944) ja hänen puolisonsa Ellen Svinhufvudin 1899-1953) kotitalo Kotkaniemi, joka on avattu v. 2018 upeasti saneerattuna kotimuseona. Kotkaniemen on rakennuttanut Lappeen tuomiokunnan tuomari Alfred Thomé. Jugendvaikutteinen päärakennus valmistui v. 1899 suunnittelijana ehkä Lars Sonck tai Alfred Thomen veljenpoika, arkkitehti Verner Thomé. Kotkaniemi on ollut 100han maatila, johon kuului päärakennus, rakennus lakimiesharjoittelijoille, renkitupa, navetta, kanala ja aittoja.

Vuonna 1908 Kotkaniemestä tuli Lappeen kihlakunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvudin koti. Kuistit ja lasiverannat ilmentävät rakennuksen huvilamaista luonnetta. Ellenin aikoihin puutarhassa oli hedelmäpuita, marjapensaita ja hyötykasvimaa. Silloin hedelmäpuita oli ollut jopa 52 kappaletta ja marjapensaita 40. Taimet kasvatettiin itse siemenistä, jotka tilattiin Helsingistä. Tomaatteja pystyttiin kasvattamaan ilman kasvihuonetta. Puutarhan tuotteet säilöttiin talven varalle. Vuoden 1930 asuun ennallistettu puutarha kukoistaa paikallisten Marttojen hoitamana ja sieltä löytyy hyötykasvien lisäksi kauniita kukkaistutuksia.

Ellen oli mestari kädentaidoissa. Hänellä oli omat kangaspuut, hän harrasti posliinimaalausta ja neuloi paljon. Kun Svinhufvud karkotettiin Siperiaan v. 1914 lopussa, Ellen seurasi miestään vuoteen 1915 asti. Sen jälkeen hän kävi Siperiassa useita kertoja ja näki hankalissa matkoissa positiivisena puolena sen, että silloin saattoi tehdä käsitöitä kaikessa rauhassa. 

Kotkaniemen vaiheet täysihoitolasta museoksi

P.E.Svinhufvudin Siperian vuosina Ellen avasi täysihoitolan Kotkaniemeen. Toimina jatkui vuoteen 1999, jolloin valtio osti Kotkaniemen irtaimistoineen.  Seuraavana vuonna Kotkaniemestä tehtiin museo, joka toimi vuoteen 2012.  Uhkana oli, että Kotkaniemi jouduttaisiin myymään. Alkoi taistelu museon säilyttämisen puolesta, perustettiin Kotkaniemi-säätiö ja museota pidettiin auki talkoovoimin, kunnes Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi vuonna 2016 varat toiminnan jatkamiseksi. Senaattikiinteistöt peruskorjasi Kotkaniemen vuosina 2016-2017. Museo avattiin yleisölle toukokuussa 2018. Päärakennukseen rakennettiin kahvila Ellen ja museokauppa. Kahvila tarjoilee Ellenin resepteillä valmistettuja leivonnaisia, myös historiallista Ellen Svinhufvud-kakkua. 

Lappeenrannan perinteikäs Upseerikerho ja rakuunat                                                        

Lounas nautittiin Lappeenrannan upseerikerholla, joka on aloittanut toimintansa v.1890. Silloin Lappeenrannassa aloitti toimintansa Suomen Rakuunarykmentti komentajanaan everstiluutnantti Oskar Theodor Schauman. Upseerikerhon upein sali on iso juhlasali, jossa on Uudenmaan rakuunarykmentin kunniakomentajan marsalkka Mannerheimin, hakkapeliittakomentaja Torsten Stålhandsken sekä eversti Adolf Ehrnroothin muotokuvat. Ehrnrooth toimi Uudenmaan Rakuunarykmentin komentajana v.1944-1947. Hänen aikanaan v.1947 hevoset vaihdettiin polkupyöriin.

Rakuunoilla on pitkä historia Lappeenrannassa, ja he ovat jättäneet jälkensä Lappeenrannan paikannimiin, kuten Rakuunamäki ja Adolf Ehrnroothin aukio. Maasotakoulusta ei enää tule rakuunoita, mutta se jatkaa rakuunaperinteiden vaalimista. Yksi näistä on tänä vuonna 100-vuotias Rakuunasoittokunta, joka esiintyi 4.6. puolustusvoimain lippujuhlan pääkonsertissa. Linnoituksen ratsuväkimuseo vaalii myös perinteitä, joista esimerkkinä on vuosittain vietettävä rakuunoiden perinnepäivä – 17.9.1631 käydyn Breitenfeldin taistelun muistopäivä.

Linnoitus – Lappeenrannan pääkohde
Lappeenranta sai kaupunkioikeudet  v.1649 Ruotsin kuningatar Kristiinalta. Hän antoi perustamisasiakirjassa kaupungille sinetin, jonka kuviona oli villi metsäläinen. Tästä syystä kaupungin ruotsinkieliseksi nimeksi tuli Villmanstrand eli Villimiehen ranta. Kristiina tosin määräsi, että kaupunkia on kutsuttava nimellä Lapweststrandh. Lapvesi –nimi johtui siitä, että koko Saimaan ympäristö oli lappalaisten asuttama. Kaupungiksi julistamisen teki kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Kahden suurvallan välissä olevana Lappeenrantaa linnoitettiin ahkerasti Ruotsin (1721-1741) ja Venäjän (1741-1809) vallan aikana. Suomen sodan (1808–1809) jälkeen Etelä-Karjalan yhdistyttyä  Vanhan Suomen mukana muuhun Suomeen  kaupungin linnoituksella ei enää ollut merkitystä rajalinnoituksena.  Siitä tuli varuskunta- ja vankila-alue, josta muistona entisen naisvankilan Kehruuhuone.  

Museovirasto on entisöinyt Linnoitusta 1980-luvulta alkaen. Linnoitus on lappeenrantalaisen kulttuurin tyyssija, jossa sijaitsevat muun muassa kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuone, ratsuväkimuseo, Etelä-Karjalan museo, Lappeenrannan taidemuseo sekä useat käsityöläisten puodit. Linnoituksessa on myös ortodoksinen kirkko sekä Lappeenrannan kuvataidekoulu ja Lappeenrannan tanssiopisto.

Linnoituksen vanhimmat rakenteet ovat 300 vuoden ikäisiä, uusimmat on tehty 1900-luvulla. Venäjän varuskunnan aikana rakennettiin v. 1785 ortodoksinen Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko eli Pokrovan kirkko. Se on Suomen vanhin, edelleen toiminnassa oleva ortodoksinen kirkko. Avarin Saimaa-näkymin valleiltaan avautuva Linnoitus on arvokas osa suomalaisten, venäläisten ja ruotsalaisten yhteistä kulttuuriperintöä. Lappeenrannan Linnoitus kuuluu Linnasta-linnaan -kulttuurimatkailuketjuun ja on Helsingin edustalla sijaitsevan Suomenlinnan sekä Haminan linnoituksen kanssa ainutlaatuinen asuttu ja elävä linnoitus Suomessa. Kuva Leena Eerola

Jalmari Lankisen näyttely Etelä-Karjalan museossa

Etelä-Karjalan museo toimii entisissä tykkivarikon tiloissa. Siellä oli parhaillaan esillä ” Jalmari  Lankinen (1894-1970) – Viipurin arkkitehti ja Kannaksen valokuvaaja”-näyttely, johon tutustuimme. Lankinen suunnitteli mm. Viipurin maalaiskunnan talon, yli neljäkymmentä koulurakennusta tai niiden laajennusta, merkittävimmät Vuoksenlaaksoon ja Saimaan rannoille, Tiuruniemen tuberkuloosiparantolan v. 1939   ja Rauhan psykiatriseen sairaalan useat rakennukset Joutsenossa. Näyttelyssä oli myös Lankisen ottamia valokuvia Kannakselta.

Kahvila Majurska

Kahvihetki herkullisen mansikka-raparperipiiraan kanssa Linnoituksen Kahvila Majurskassa näyttelyn jälkeen oli paikallaan.  Rakennus valmistui 1800-luvun puolivälissä venäläisten upseeriperheiden asunnoiksi ja se pysyi venäläisillä vuoteen 1917 asti. Vuosina 1936-39 se toimi  kulkutautisairaalana. Viime sotien aikana se muutettiin synnytyssairaalaksi, erityisesti evakkoäideille sen jälkeen kun yksi evakkoäiti oli joutunut synnyttämään rappukäytävässä. Nykyisellään kahvila on viime vuosisadan henkeen sisustettu viihtyisä virkistyskeidas.
Kahvin jälkeen osa tutustui muiden museoiden näyttelyihin ja osa käsityöläispajoihin. Lappeenrannan Taidemuseossa oli ”Uno Ullberg-Suomen viipurilaisin arkkitehti”-näyttely. 

Kun Keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna vierailivat Lappeenrannassa 5.8.1885, suomalaiset nuoret naiset lahjoittivat keisarinnalle soutuveneen täynnä käsitöitä. He olivat pukeutuneina eri maakuntien kansallispukuihin. Tämä oli ensimmäinen kansallispukujen julkinen esiintyminen ja 5.8. pidetään Suomen kansallispuvun syntymäpäivänä. Nytkin näkyi jokunen kansallispuku Linnoituksessa.

Lappeen Marian kirkko, sankarihautausmaa, Äiti-Karjala-ja Sotaorpo-muistomerkit

Marian kirkko on Savitaipaleelta kotoisin olevan Juhana Salosen v.1792-1794 rakentama. Se on ainoa jäljellä oleva kirkko hänen rakentamistaan kaksinkertaisista ristikirkoista.  Se on oikeastaan kaksinkertainen kahtamoinen, jossa on tuplapäädyt. Rakennusteknisesti se on hyvin harvinainen. Kirkko on yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Kirkon nykyisen alttaritaulun on maalannut Alexandra Frosterus- Såltin v. 1885. Taulu kuvaa Kristuksen taivaaseen astumista. Kirkossa on yhdeksän erikokoista kynttiläkruunua, joista näyttävin on keskellä oleva Pietarista v. 1847 hankittu kristallikruunu. Se on tiettävästi arvokkain Lappeen ja Lappeenrannan julkisissa tiloissa oleva käyttöesine

Lappeenrannassa on Helsingin jälkeen Suomen suurin sankarihautausmaa. Sinne on haudattu yli 1500 talvi- ja jatkosodan sankarivainajaa. Vuodesta 1993 lähtien hautausmaalle on tuotu ja siunattu Karjalaan kätkettyjä, tuntemattomaksi jääneitä ja tunnistettuja vainajia. Muistomerkin ”Suru ja usko tulevaisuuteen” on tehnyt Väinö Aaltonen. Sankarihautausmaan vieressä on Äiti-Karjala-monumentti, jonka muodostavat Kauko Räsäsen Aiti Karjala -patsas ja sitä ympäröivä 70m pitkä graniittimuuri, johon on hakattu noin 5500 Karjalaan jääneiden tai kadonneiden sankarivainajien nimet ja elinajat. Juhani Honkasen koskettava Sotaorpo-muistomerkki on sankarihautausmaan toisella puolella.

Lappeenranta ympäristöineen oli monelle aikaisemmin ollut vain piste Saimaan rannalla. Nyt sen rikas historia ja tämä päivä toivat esiin monipuolisen, vilkkaan kaupungin, karjalaisen heimon Vara-Viipurin.  Palasimme kotiin monta elämystä rikkaampana.

Leena Eerola

Ylinnä vas. Lappeen Marian kirkko ja sen komea kynttiläkruunu, oik. Wäinö Aaltosen sankaripatsas.
Seuraavalla rivillä vas. Kahvila Majurskan sisäänkäynti ja oik. Kotkaniemen tunnelmallinen lasikuisti

Alla vas. Pikku Vihan muistomerkki kertoo taistelusta 23.8.1741 ja oik. iloinen retkiryhmä.

Kuvat Leena Eerola

Helsingin kaupunginmuseo 110 vuotta – jotain vanhaa, joitain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistä

Moni asia ehtii muuttua yli sadassa vuodessa. Niin pitkään Helsingin kaupunginmuseo on tallentanut ja esittänyt kaupungin ja kaupunkilaisten elämää. Pitkästä aikajänteestä ja monien muutosten trendeistä huolimatta juhlavuottaan viettävän kaupunginmuseon ydintoiminta on pysynyt pitkälti ennallaan. Signe Branderin upeat kuvat 1900-luvun alun Helsingistä ja katoavasta kaupunkimaisemasta muodostavat kaupunginmuseon valokuvakokoelman kivijalan yhä tänään. 

Voidaankin sanoa, että kaikki alkoi Helsingin muinaismuistolautakunnan sen aikaisesta nykydokumentoinnista 1906. Valtaosa Branderin ottamista kuvista on kaupunkimaisemia, joihin hän usein otti mukaan ihmisiä. Kuvissa heijastuu vuonna 1911 perustetun museon tärkeät tehtävät: yhä edelleen museo vaalii helsinkiläistä kulttuuriympäristöä ja tutkii helsinkiläisten arkea. 

Kaupunginmuseon digitoidut kokoelmat ovat lisänneet Helsinki-tiedon saatavuutta. Kiitosta on niittänyt erityisesti helsinkikuvia.fi -palvelu, josta löytyy maksuton, yli 65 000 valokuvan laajuinen kuvakokoelma selailtavaksi ja käytettäväksi. Museon kokoelmaesineiden ja valokuvien esittely on yhtä tärkeää kuin nykyajan dokumentointi. Viime vuonna kaupunginmuseon kokoelmaverkkopalveluilla oli 5,5 miljoonaa aineistoon kohdistunutta toimintoa, eli pilke silmäkulmassa voisi ajatella, että lähes jokainen suomalainen on käyttänyt aineistoa kerran.

Museon kokoelma muodostaa myös ehtymättömän ja aina uusia näkökulmia avaavan tiedon lähteen. Hyvä esimerkki kokoelman löydöistä on lokakuussa Helsingin kaupunginmuseon ja Kustannusosakeyhtiö Parvsin julkaisema Iisa Aaltosen ja Elina Maaniityn kirjoittama kirja Ivan Timiriasew – Helsinkiläinen valokuvaaja.

Ivan Timiriasew oli intohimoinen harrastajavalokuvaaja, merkittävä helsinkiläiselämän dokumentoija sekä tunnettu ja pidetty kaupunkilainen. Upseerintyönsä ohessa hän valokuvasi laajalti kaupunkia ja erilaisia kaupunkilaisia ja sai kuvistaan myös useita palkintoja ja kunniakirjoja. Ainutlaatuisia ovat etenkin kuvat venäläisestä sotaväestä Helsingissä ensimmäisen maailmansodan aikoihin – samoin kuin tarkalla silmällä valitut kaupungin arjen ja juhlan hetket leikkivine lapsineen, torikauppiaineen ja vappukulkueineen.

Koronapandemian muodostamana poikkeusaikana museon tutkijoilla on ollut harvinainen mahdollisuus myös tehdä uutta tutkimusta Kruununhaassa sijaitsevan kaupungin vanhimman säilyneen puutalon eli Ruiskumestarin talon historiasta ja entisistä asukkaista. Jere Jäppisen, Jaana Perttilän, Anne Rystin ja Marjukka Sihvolan kirjoittama teos julkaistaan joulumyyntiin.

Kulttuuriympäristö voimavarana

Helsingin kaupunginmuseo on ainoa Helsinki-aiheinen museo ja juuri helsinkiläisyys erottaa kaupunginmuseon muista kulttuurihistoriallisista museoista. Mutta mitä on Helsingin henki? Alueiden omaleimaisuus on tarkastelun alla uudessa kulttuuriympäristöohjelmassa, jonka kaupunginmuseo on tänä vuonna käynnistänyt yhdessä kaupunkiympäristön toimialan kanssa. Tavoitteena on luoda kulttuuriympäristöistä voimavara koko kaupungille. 

Helsingillä on rikas rakennusperintö ja kulttuuriympäristöt eri ajoilta ovat yhteinen aarteemme. Yksi kaupunginmuseon tehtävistä on huolehtia siitä, että eri-ikäisiä rakennuksia ja aluekokonaisuuksia säilyy myös tuleville sukupolville. Helsingin tulevassa kulttuuriympäristöohjelmassa linjataan, miten arvokkaat kulttuuriympäristöt huomioidaan ja säilytetään sekä toisaalta hyödynnetään voimavarana kaupungin kasvaessa ja tiivistyessä. Dialogissa asukkaiden, yhteisöjen ja yritysten kanssa on huomattu, että ilmassa on huoli siitä, onko tuttu Helsinki katoamassa? Ohjelmatyön avulla pyritään vähentämään vastakkainasettelua maankäytön suunnittelussa.

Kulttuuriympäristöjä voidaan hyödyntää esimerkiksi kaupunginosan imagon kehittämisessä, kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan edistämisessä ja kulttuuriympäristökasvatuksessa. Ohjelmassa halutaan luoda kaupunkisuunnitteluun väline, joka lisää yhteistä ymmärrystä. Työtä tehdään yhdessä myös asukkaiden kanssa selvittämällä heidän suhdettaan helsinkiläiseen kulttuuriympäristöön, herättämällä kiinnostusta oman asuinalueen ja laajemmin helsinkiläisen kulttuuriperinnön käyttöön, hoitoon ja vaalimiseen.

Kuluneen kesän aikana museo toteutti Aarteeni Helsingissä -kyselyn, jossa pyydettiin vastaajia nimeämään paikkoja, jotka kuuluvat helsinkiläiseen kulttuuriympäristöön. Kyselyyn saatiin yli tuhat vastausta. Tunnistetuiksi paikallisidentiteetin rakentajiksi aineistossa nousivat historia, luonto ja meri. Kaupunkilaiset tunnistivat arvokohteet, mutta myös arkiympäristöön liittyviä paikkoja nimettiin ahkerasti. Kokemus luonnon ympäristöjen ja kulttuuriympäristöjen yhteen kietoutumisesta kävi myös ilmi. 

Kaupunginmuseo Helsinki-elämyksenä

Monille helsinkiläisille kaupunginmuseo on tuttu nimenomaan sinisestä Sederholmin talosta. Lisäksi museoperheeseen kuuluvat Hakasalmen huvila, Ratikkamuseo ja Työväenasuntomuseo sekä edellä mainittu Ruiskumestarin talo. Vuonna 2016 kaupunginmuseo avattiin uudistettuna, entisen museonjohtajan Tiina Merisalon johdolla. Kaupuginmuseo on onnistuneesti tarjonnut mahdollisuuksia rakastua Helsinkiin. Museo palkittiin vuoden museona ja kävijämäärillä mitattuna kaupunginmuseo nousi myös Suomen suosituimmaksi museokohteeksi. On ilahduttavaa, että niin monet helsinkiläiset ja vierailijat kokevat museon omakseen.

Vaihtuvat näyttelyt ovat tärkeitä kanavia kaupunginmuseon käyttäjille. Aleksanterinkadulla kaupunginmuseossa avattiin lokakuussa näyttely Armas Tallinna – tarinoita naapurista. Näyttely on avoinna museon neljännessä kerroksessa ensi vuoden helmikuun loppuun asti. Näyttely tarkastelee helsinkiläisten suhdetta naapurikaupunkiimme Tallinnaan. Hauskat, joskus hiukan nolotkin, yhä rakkaina vaalitut tunnelmat ulottuvat 1980-luvulta tähän päivään ja johdattavat kävijän eri puolille Tallinnaa, historiallisiin tapahtumiin ja kaupungin nopeasti muuttuviin maisemiin.

Armas Tallinna -näyttelyssä pääsee kurkistamaan helsinkiläisten omista kodeista lainattuihin valokuva-albumeihin ja matkapäiväkirjoihin. Tallinnan-matkojen muistot vievät keskelle kumouksellista Rock Summer 1988 ‑konserttia, hämärälle taksimatkalle kohti kaupungin laitamia ja hikoilemaan virkaintoisten tullivirkailijoiden eteen tupakkakartongit takin alta pilkottaen. Uusimmissa tarinoissa tuntuu pandemia-ajan poikkeusolojen aiheuttama syvä kaipaus matkan tekoon. 

Kaupunginmuseo on ennen kaikkea ihmisten museo, ja niinpä museo toimii aktiivisesti alustana ja mahdollistajana yhteisölähtöiselle toiminnalle. Esimerkiksi Armas Tallinna -näyttelyssä ääneen pääsevät kaupunkilaiset itse, joilta lämminhenkisen näyttelyn kuvat ja tarinat on kerätty. Näyttelyn aineisto kerättiin julkisella keruulla 21.12.2020-14.12.2021. Vastauksia saatiin reilu 100 ja näyttelyssä esitellään 60 helsinkiläisten kertomaa tarinaa. Nykydokumentaation menetelmiä käyttämällä voimme antaa kaupunkilaisille mahdollisuuden tuoda itse koettua historiaa osaksi museota ja sen sisältöjä. Tänä vuonna helsinkiläiset ovat päässeet aktiivisesti osallistumaan myös Ratikkamuseon tulevaan uudistukseen. Kevään aikana kaupunginmuseo keräsi kaupunkilaisilta muistoja joukkoliikenteestä, ja näitä kokemuksia nostetaan esiin Ratikkamuseon uudistuvassa perusnäyttelyssä, joka avataan yleisölle ensi vuonna helmikuun lopussa.

Museo on myös tärkeä sosiaalinen tila. Museo tarjoaa paikan, digitaalisesti tai analogisesti, kokea jotain erityistä. Museo ei ole vain paikka, josta haetaan tietoa. Siellä viihdytään ja sinne halutaan tulla uudestaan. Se tarjoaa tunnetta, inspiraatiota ja ahaa-elämyksiä. Museokokemus voi puhutella ja koskettaa hyvin henkilökohtaisella tasolla. Samalla museo kuitenkin tarjoaa matalan kynnyksen tilan, joka mahdollistaa oman paikan löytämisen osana suurempaa ilmiötä.

Tänä vuonna museon asiantuntijoista on koottu moniammatillinen työryhmä, jonka avulla pohditaan museotyön ja toimintaympäristön muutosta sekä selvitetään asiakokemusta ja visioidaan tulevaa. Pohdinnassa ovat museon palvelut ja roolit sekä toiminnan suhde digitaalisuuteen, alueellisuuteen, osallisuuteen, asiantuntijuuteen ja moninaisuuteen. Mitä jos museosta tulee kestävän kehityksen aktivisti? Mitä jos nuoret olisivat museon tähtiasiakkaita? Mitä jos museo olisi täynnä taikaa?

Koronapandemian poikkeusolojen jälkeen ajankohtaista on tarkastella myös museon roolia hyvinvoinnin lähteenä. Kaupunginmuseo aloittaa yhdessä kuuden muun suomalaisen museon kanssa asiakastutkimuksen, jolla selvitetään museokokemuksen arvoa sekä käyttäjien kokemaa sosiaalista ja kulttuurista hyvinvointia. 

Helsinki on tänä syksynä lanseerannut tuoreen pormestarin, Juhana Vartiaisen johdolla uuden kaupunkistrategian Kasvun paikka. Osana strategian toimeenpanoa myös kaupunginmuseo huolehtii, että jokaisella helsinkiläisellä on yhteys taiteeseen ja kulttuuriin läpi elämän. Erityisen tärkeää on varmistaa yhdenvertaiset mahdollisuudet heille, jotka tarvitsevat enemmän. Lisäksi tulevien vuosien tavoitteena on vahvistaa eri asuinalueiden kukoistusta kulttuurin keinoin. Tässä työssä museolla on merkittävä rooli esimerkiksi auttaa uusia helsinkiläisiä juurtumaan.

Reetta Heiskanen, museonjohtaja, Helsingin kaupunginmuseo

Uusi museonjohtaja esittäytyy

Helsingin kaupunginmuseon uutena museonjohtajana aloitti elokuun lopussa Reetta Heiskanen. Taustaltaan Heiskanen on filosofian maisteri Helsingin yliopistosta, kulttuurintutkimuksen ja taidehistorian tutkintojen lisäksi hän on jatkanut opintoja valtiotieteellisen tiedekunnan puolella yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmassa. Aiempaa työkokemusta on kertynyt museoalalla ja Helsingin kaupungilla yhteensä yli 20 vuoden ajan. Ennen siirtymistään Helsingin kaupunginmuseoon Reetta Heiskanen työskenteli Suomen arkkitehtuurimuseon väliaikaisena museonjohtajana ja ohjausryhmän jäsenenä uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon valmisteluhankkeessa. Kaupunginmuseon työssä yhdistyvät myös hänen työkokemuksensa Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta sekä Suomen kansallismuseon organisaatiosta, jossa hän työskenteli muun muassa näyttelysihteerin virassa ja Seurasaaren ulkomuseon tutkijana.

Luottamustehtävissä Reetta Heiskanen toimii parhaillaan Suomen museoliiton hallituksen varapuheenjohtajana sekä Suomen museonjohtajat ry:n hallituksen jäsenenä. 


Maisemat arvoonsa 
Suomessa on 156 valtakunnallisesti arvokasta maisema-aluetta, satoja valtakunnallisesti
merkittäviä rakennettuja ympäristöjä ja maakunnallisesti arvokkaita maisema-alueita.
Alueiden arvot on tutkittu ja tunnustettu, mutta niitä on hyödynnetty vain vähän matkailussa ja
muussa yritystoiminnassa. Aleksis Kiven synnyinmökin pihassa voi pitää kahvitauon ja ammentaa
kulttuurihistoriaa.
Kuva Riitta-Liisa Pettersson

Maa- ja kotitalousnaiset MKN on neuvontajärjestö sekä maaseutuhenkisten ihmisten aktiivinen,
yli 30 000 jäsenen verkosto. Ammattineuvonnasta vastaa maanlaajuisesti 9 piirikeskusta ja 50
asiantuntijaa. Toiminnan keskiössä on maaseudun kulttuurimaisema. Järjestön toimeenpanema on
valtakunnallinen maisematekokilpailu, jolla kannustetaan ja jaetaan tietoa esimerkillisesti
hoidetuista maisemakohteista.
Kylään maisemaan -hankkeessa tartuttiin kulttuurimaisemien hyödyntämiseen.
Hanketta toteuttivat Maa- ja kotitalousnaisten Keskus ry yhteistyössä Pro Agria Etelä-Suomi ry:n ja
Etelä-Suomen Maa- ja kotitalousnaisten piirikeskuksen kanssa, joiden -hanketoimijat innostivat
Hämeen ja Uudenmaan maaseutualueiden asukkaita ja yrittäjiä kehittämään oman alueensa
elinvoimaisuutta maiseman avulla. Hanketta rahoittivat Euroopan maaseudun kehittämisen
maatalousrahasto sekä Hämeen ja Uudenmaan ELY-keskukset.


Perustana kulttuuriympäristön tuntemus
Kulttuuriympäristön hyödyntäminen edellyttää sen tuntemista. Kulttuuriympäristön arvot koetaan
usein kuitenkin haastavina eikä niitä tunnisteta omassa lähiympäristössä tai niiden merkitykseen
herätään vasta silloin, kun ne ovat uhattuina. ”Nostimme esille alueiden paikallisesta
kulttuuriympäristöstä, – maisemasta ja historiasta aihioita, joihin yrittäjät pystyivät tarttumaan ja
joita he voivat jatkojalostaa sykähdyttäviksi tuotteiksi ja palveluiksi”, kertoo kehitysjohtaja Leena
Lahdenvesi-Korhonen Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksesta.

Seitsemän veljeksen sielunmaisemassa
Vuonna 2020 tuli kuluneeksi 150 vuotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ensimmäisestä
painoksesta. Siihen osuvasti saatiin viime vuonna päivitettyä Seitsemän veljeksen vaellusreitti,
joka vie Aleksis Kiven synnyinmaisemiin ja upeisiin maisemakohteisiin Uudellamaalla.
”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää.”
Näin kirjoitti Aleksis Kivi Jukolan ja Venlan mökin esikuvasta, joka kuvaillaan Seitsemän veljeksen
vaellusreitillä Tuusulassa. Mökki on vain kivenheiton päästä polulta. Jo 1960-luvulla valmistunut
Seitsemän veljeksen reitti kulkee Helsingistä Aleksis Kiven Patsaalta Vantaan, Tuusulan ja
Nurmijärven kautta Hyvinkäälle ja sen varrelle mahtuu arvokkaita maisema-alueita, erämetsää,
taajamaa ja kulttuuria. Pari vuotta sitten paikalliset alkoivat työstää Tuusulan, Nurmijärven ja
Hyvinkään osuuden kunnostamista, ja syntyi opastettu 72 kilometriä pitkä reitti. Mukana iolivat
kunnat, paikalliset yrittäjät, useat yhdistykset ja projektia vetänyt Etelä-Suomen Maa- ja
kotitalousnaisten maisemapalvelut. Vuoden työn jälkeen tämän alueen retkeilyosio avattiin 2019.
Paikallinen yrittäjä Mikko Lamminpää on ollut aktiivinen reitin ja kohteiden suunnittelussa. Hän
isännöi reitin varrelle sijoittuvaa Villa Tammikkoa ja huomasi, että Seitsemän veljeksen reitti on
olemassa, mutta huonosti tunnistettavana. Lamminpää otti kuntaan yhteyttä, jotta reitti saatiin
linjattua selkeämmin. Majoituspalveluja on tarkoitus kehittää mm. rakentamalla varaustupa
retkeilijöiden yöpymistä varten.


Opastaulu kulkee taskussa ja kertoo maisemista
Reitillä kulkeva huomaa pian, ettei mistään löydy opastauluja. Siksi kulkija tarvitsee kännykän,
jonka Citynomadi -sovellus kertoo reitin nähtävyyksistä piipaten ja väristen, kun reitillä on jotain
katsottavaa. ”Voi katsoa, mitä kohteessa on, jos haluaa. Se on opastaulu, joka kulkee taskussa.”
Yksi Seitsemän veljeksen reitin tärkeistä tavoitteista on nostaa arvokkaita maisemia esiin kävelijän
katsottavaksi- siellä kohtaa kauniita jokilaaksoja, erämaametsää ja kaupunkialuetta. Koko ajan
kulttuuri näkyy taipaleen varrella, joka kulkee ”Seitsemän veljestä”-kirjaa sivuavien kohteiden
kautta maalaismaisemassa, metsässä ja asutuksen lomassa. Sovelluksen avulla kävijä löytää
reitiltä kohteita entistä helpommin ja voi tutustua reitin kasveihin, eläimiin ja pinnanmuotoihin, joita
ei ehkä itse huomaa ja joille ei voisi laittaa kylttiä. Sovellus kertoo myös alueen palveluista ja
paikannus kertoo, missä menet. Se on myös ilkivaltavapaa. Reitti ja sovellus avautuivat juuri, kun
korona lisäsi kotimaanmatkailua. Tutustu reittiin osoitteessa http://www.citynomadi.fi
Vuoden 2020 maisematekokilpailun voitti Lenholman haka, joka sijaitsee
Saariston Rengastien varrella Paraisilla. Yksityinen 31 hehtaarin luonnonsuojelualue tarjoaa
suojan monille uhanalaisille lajeille. Pääosaa alueesta on käytetty laidunalueena jo satojen vuosien
ajan. Muutama kilometri ennen Nauvon lossirantaa tie kulkee upean Lenholman haka-alueen läpi.
Jos haluaa nähdä kunnolla satoja vuosia vanhoja tammivanhuksia, tutkia alueen monipuolista
kasvi-, sieni- tai jäkälälajistoa tai vain levähtää katselemaan laiduntavia eläimiä, kannattaa
pysäköidä auto ja varata parituntinen kierrokseen haka-alueen polulla. Läheisillä Sattmarkin
vaelluspoluilla pääsee tekemään pidempiäkin lenkkejä.
”Olen ylpeä siitä, että sukulaiseni ovat päättäneet jo kauan panostaa luontoarvoihin ja rauhoittaa
alueen. On hienoa, että luontopolku on kovassa käytössä, ja että muutkin pääsevät tästä
nauttimaan”, Niklas Reuter sanoo. Muun muassa lintubongarit kulkevat siitä matalikon reunassa
olevalle Lenholman lintutornille. Viime vuonna kävijämäärät kasvoiva ihmisten luontoharrastusten
lisääntyessä pandemian takia. Jos työtä mitataan aikaansaannosten perusteella, Lenholman

haassa suurimman kiitoksen ansaitsevat siellä laiduntavat paraislaisten maatalousyrittäjien lehmät
ja lampaat, joiden ansiosta haka pysyy avoimena.

Reuterin suku on valtuuttanut Niklaksen pitämään huolta perinnemaisemasta. Alueen hoitoon
osallistuvat Paraisten luonnonsuojeluyhdistys, paikallisen ammattiopisto Livian luonnonhoidon
opiskelijat, Suomen Talousseuran neuvonantaja, metsänhoitaja ja Metsähallitus. ”Ilman tätä
emme pystyisi pitämään paikkaa kunnossa. Olemme kaikille toimijoille valtavan kiitollisia.”
Teksti Tiina Makkonen ja Tuula Lehtonen, Maa-ja kotitalousnaisten Keskus ry

Maallemuuttajan mietteitä
Se kuului takapenkiltä: ”Meille tulee kesäkoti”. Kolmevuotiaan Varpu-tyttären sanat ratkaisivat
asian. Talon ikkunat olivat kurjassa kunnossa. Pokat löytyivät heinikosta. Haisi vanhalta talolta ja
tupakalta. Jotenkin silti kaikki oli kovin ihanaa. Kevätesikot kukkivat pihassa. Hyvin perusteellisten
selvitysten jälkeen kyse oli lopulta tunteesta. Tähän kasvavat meidän perheemme juuret. Näin
meistä tuli Solkullan omistajia kesäkuussa 2013. Kyseessä on noin 7 000 neliömetrin kiinteistö ja
1908 rakennettu talo valtakunnallisesti merkittävässä kulttuurimaisemassa Raaseporin Pohjassa.
1960-luvulle asti kyläkauppanakin toiminut talo oli säästynyt suuremmilta remonteilta, vaikka oli se
saanut kartanonkeltaisen pystylaudoituksen punamultahirren ja vihreän Jugend-paneelin päälle.
Ostimme siis kesäkodin. Kesäkodin, jonka sähköt poltti ensimmäinen ukkonen ja jonka pieni pelto
kasvoi lupiinia ja koivunvesaa. Kävi kuitenkin niin, että kesän jälkeen tuli syksy ja huomasimme
lepäävämme pimeässä hiljaisuudessa. Sade rauhoitti. Oli hyvä olla, levätä ja hengittää.
Maalämpökaivo porattiin vuoden viimeisenä päivänä kotitalousvähennysten optimoimiseksi.
Solkullasta tuli toinen kotimme.
Talon hankintapäätös oli meille kolmekymppisille oman onnemme sepille iso asia. Siinä pohdittiin,
keitä olemme ja mitä elämässä tavoittelemme (Espoota vai jotain muuta), kaatuvatko pankit ja
miten riskeihin varaudutaan. Kuusi vuotta myöhemmin päätimme siirtää kirjat Lauttasaaresta
Pohjaan eli muuttaa maalle. Loistavaksi tunnettu ja havaittu kyläkoulu oli kuitenkin ratkaiseva
tekijä: paras mahdollinen kasvuympäristö omille rakkaille. Seudun erittäin rikas luonto ja

kulttuurihistoria ovat loppumaton lähde uuden kokemiselle ja oppimiselle. Harrastusmahdolli-
suuksien runsaus on yksi eniten yllättäneistä asioista. Tässä myös Fiskarin aktiivisen kylän
läheisyys vaikuttaa.
Alusta asti oli selvää, että emme modernisoi taloa. Toki kuvittelimme, että pinkopahvit ja tapetit
pitää uusia, mutta kun seinät pestiin ja vähän tavaroita kannettiin sisään, niin kaikki alkoi asettua.
Monta kohtaa oli kuitenkin rempallaan. Työlista on ollut ajoittain ahdistavan pitkä. Vain isompiin
juttuihin on käytetty ammattiapua. Ensimmäinen sellainen oli itse suunniteltu sauna, jonka kamari
on sittemmin palvellut hyvin myös etäkouluna ja etätyöpisteenä. Kun muutimme taloon pysyvästi,
korjattiin ullakkokerros käyttöön, sillä rakentamatonta tilaa oli siellä runsaasti. Kaikki toteutettiin
perinteisten oppien mukaan hengittävästi. Säilyneistä puruista löytyi monia talon historiasta
puuttuneita palasia. Ne ovat nyt aarteitamme. Kaikki mahdollinen vanha säästettiin koskematto-
mana ikäkaudesta riippumatta. Kotimme onkin orgaanisesti muodostunut sekoitus eri aikakausia ja
tyylejä. Niin on paras – ekologisuus on meille tärkeää.
Taloon maalla kuuluvat puutarha ja eläimet. Aloitimme kasveista. Jonna halusi ja sai suuret
hyötypuutarhat. Pitäähän sitä pystyä perhe ruokkimaan kriisin tulleen. Vanhaan navettaan laitettiin
ensimmäisenä koronapuhdetyönä kanala. Kanat ovatkin hauskaa seuraa, tulevat pihalla vastaan.
Minä harrastan puita – hedelmälajikkeet mukaan luettuna Solkullassa on jo ainakin 90 lajia/lajiketta.
Harrastusta seuraavat lähituntumalta valkohäntäkauriit, hedelmäpuutarhan osalta tosin Riistakes-
kuksen sponsoroiman riista-aidan takaa.
Raasepori on nyt muuttovoittoinen kunta. Muuttoa rajoittaa odotukset täyttävien kotien määrä.
Aihioita kyllä riittää. Itse laittaminen on se työläämpi tapa, eikä edes kovin halpa. Toisaalta
lopputuloksesta tulee mieleinen, ehkä jopa ylpeyden aihe. Näin meillä. Työ ja elo jatkuu.


Immo Aakkula – vaalii kulttuuriperintöä Kansallisarkiston hallintojohtajana.
Immo Aakkula on Suomen kulttuuriperinnön säätiön entinen asiamies ja Tuki ry:n entinen sihteeri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s